Jepen kertomus, on esimerkki siitä, että kaikilla näillä tarinoilla ei ole onnellista loppua. Tämä on samalla muistutus siitä, että kotihoitojan työ ei aina ole helppoa.

Jepen tarina alkaa Suomessa ja päättyykin täällä. Jeppe oli siis Suomalainen kodinvaihtaja. Ennen meille tuloaan se oli ollut tietojen mukaan jo ainakin 4 kodissa ja yhdessä hoitopaikassa.

Rekkuihin otti yhteyttä venäläissyntyinen nainen. Hänen ystävällänsä oli koira, jota tämä pariskunta ei voinut enää pitää ja nainen oli sitten Jepen ottanut hoivaansa. Omien narttujensa vuoksi hän ei Jeppeä kuitenkaan pystynyt lopullisesti pitämään ja nainen pyysikin sitten Rekuilta apua. Puhelin keskustelun jälkeen, lupauduin hakemaan Jepen meille. Tiesin sen olevan hiukan arka uusille asioille, mutta tulevaan en osannut varautua..

Ajelimme Markon kanssa Helsinkiin Jeppeä noutamaan. Meitä vastassa oli hoikassa kunnossa oleva, iloisesti häntää heiluttava n. 2vuotias uros. Tykästyin Jeppeen kovasti ja niin alkoi ajomatka kohti Tamperetta. Aluksi kaikki meni hyvin. Jeppe "kotiutui" nopeasti, tuli toimeen Toscan kanssa ja rakasti ulkoilua. Kaiken piti olla hyvin..

Sitten alkoivat ongelmat. Jeppe rakasti rapsutuksia, mutta aivan yhtäkkiä kesken rapsuttelun se murisi ja väläytti hampaitaan.. Tämä toistui useasti ja hetken päästä oli Jeppe taas hakemassa huomiota häntä heiluen. Epäilin tässä vaiheessa kipuilua ja suunnitelmissa oli kuvauttaminen mahdollisten kipujen varalta, sillä pojan historiahan ei meillä täysin tiedossa ollut.

Ystäväni (onneksi osaava koiraihminen) tuli meillä käymään ja tapansa mukaan Jeppe hypähti hänen viereensä sohvalle rapsutuksia hakien. Hetken rapsutuksia saatuaan, Jeppe murahti ja hyökkäsi ystäväni kättä kohti ja saikin näykättyä siihen. Ystäväni sai napattua Jeppeä poskista ja siitä alkoi useita minutteja kestänyt vääntö. Jeppe yritti päästä puremaan ja ystäväni piteli Jeppeä poskista estäen näin sen "pahimman" tapahtumisen. Lopulta poika rauhoittui ja tilanne oli ohi. Poika rauhoittui ja oli taas aivan normaalisti. Olimme ystäväni kanssa molemmat aivan ymmällämme. Mitään meille näkyvää syytä Jepen käytökseen ei kumpikaan keksinyt.

Varasin Jepelle ajan kuvauksiin. Josko kivut selittäisivät pojan käytöksen. Sain kuvausajan n. viikon päähän ja käteeni clomicalmia. Viikon aikana tilanne meillä paheni lääkkeistä huolimatta. Jeppe ei antanut kiinnittää hihnaa pantaansa yrittämättä purra, sitä ei voinut juurikaan rapsutella saamatta varoittavaa murinaa aikaiseksi. Mutta ulkona poika oli aivan eri koira! Se rakasti kaikkia ja kaikkea. Sen sai vääntää vaikka solmuun saamatta osakseen edes katsetta. Se juoksi koirapuistossa, haastoi Toscaa leikkimään.. ja kun ulko-ovi sulkeutui perässämme ahdistui Jeppe taas.

Kuviin mentiin kuonokoppa päässä, eikä niistä ikävä kyllä löytynyt mitään, mikä selittäisi pojan käytöksen. Tokkurainen Jeppe kuljetettiin kotiin ja minä olin enstistä enemmän hämmentynyt ja huolissani. Mitä poika pelkäsi niin paljon? Mikä oli saanut nuoren koiran ahdistumaan niin kovin?

Sitten tapahtui se, mitä kukaan meistä ei osannut edes pelätä. Jeppe makoili lattialla ja Marko vain kulki koiran ohitse. Istuin olohuoneessa, kun keittiöstä kuului huutoa ja kiroilua. Juoksin paikalla ja minua oliv vastassa näky, jota en olisi koskaan toivonut näkeväni. Jeppe oli iskenyt hampaansa Markon käteen ja piti tosissaan kiinni. Yksin ja yhdessä yritimme saada poikaa irrottamaan otteensa, ja lopulta siinä onnistuttiinkin. Kului muutama sekunti ja Jeppe oli taas täysin normaali. Se heilutteli häntäänsä ja vaikutti siltä ettei se edes muistanut tapahtunutta. Se yritti hakea rapsutuksia Markolta ja minulta.. Marko lähti lääkääriin ja tuloksena useampi tikki ja reikä kädessä. Minä jäin Jepen kanssa kotiin ja katselin kummastellen vain hetki sitten hurjana purrutta koiraa. Kuten jo aeimmin kirjoitin, tuli tunne ettei Jeppe edes tajunnut/muistanut tapahtunutta. Se ei käynyt kierroksilla, se ei läähätellyt, ei mitään.Se vain haki paikkaa kainalostani.

Pari päivää mietimme mitä tehdä, ja päätös oli raskas. Jeppe ei ollut turkkinsa puolesta mikään ulkokoira, sitä ei uskaltaisi sijoittaa oikeastaan mihinkään, emmekä me voisi sitä pitää.

Saimme lopetusajan vielä samalle iltapäivälle.

Kävimme pitkän lenkin ulkona. Kävimme koirapuistossa juoksemassa ja heittelemässä palloa. Jeppe söi kaksi pakettia nakkeja ja oppipa se vielä viimemetreillä tassun tarjoamisen merkityksen. Istuimme vierekkäin kivellä ja halasin Jeppeä. Kuinka se olikaan niin erilainen ulkona!

Lääkäriin sisälle mennessä Jeppe taas muuttui. Se ahdistui selvästi, käyttäytyi epäluuloisesti lääkäriä kohtaan ja kuonokopan kanssahan oli toimenpide hoidettava. Jeppe oli loppuun asti Jeppe! Vielä puoli nukuksissakin, se yritti murista ja näykätä. Sylissäni se lopulta nukahti ikiuneen rapsutusten saattelemana.

Jeppe lähti enkeliksi.

Hyvää matkaa Jeppe. Anteeksi etten voinut helpottaa ahdistustasi. Anteeksi etten pystynyt parempaan. Nyt sinulla on parempi olla, eikä mikään ahdista enää koskaan!